Noniin! Kuuma päivä on takana, ja niin on Herra Hermojenraastajan tapaaminenkin. En tiedä, minkä tyyppistä voivottelua tähän väliin oikein tunkisin, sillä kyllähän tuo melkoinen koettelemus tietyllä tapaa oli.

Olimme sopineet tapaavamme kello 16:00, julkisella paikalla tietenkin. Tosin tarkoituksella olin valinnut sellaisen paikan, jonne tuttujen ei vahingossakaan pitäisi eksyä… Tiedän tiedän, hieman typerää ja lapsellistahan tuollainen tietysti on, mutta Herra Hermojenraastaja nyt vain sattuu vaikuttamaan tyypiltä, joka voi hyvinkin alkaa möläyttelemään mitä erikoisempia lauseitaan muiden kuullen saattaen minut asemaan, jota sitten päivitellään pienemmällä porukalla tehden samalla mitä erikoisempia johtopäätöksiä mainitsematta tästä kuitenkaan minulle itselleni. Tajuatte varmaan, mitä tarkoitan.
Herra Hermojenraastaja siis saapuu paikalle täsmällisesti juurikin sovittuun aikaan, ja tuo kukkakimpun. Okei, nätti kimppuhan se oli ja oli ihan mukavaa saada kukkia mieheltä… Nimittäin ainoa mies, jolta kukkia olen saanut, taitaa olla isäni. No, jatketaanpas sitten…
Kukkien saannin jälkeen Herra Hermojenraastaja kävi istumaan vastapäätä minua, ja katseli siinä mitään sanomatta. Koetin siinä jotain jutella, mutta sain aika yksisanaisia vastauksia. Rupesin sitten syöttelemään tytärtäni, kun yhtäkkiä Herra Hermojenraastaja ottaa minua kaulasta kiinni (=salpaa henkeni kovakouraisella otteellaan) ja sanoo siirappisella äänellä, että ”Mun on pakko halia sua.”
Halia? Halia?! Mielikuvitukseni on täynnä pääkalloja, salamankuvia sekä kaikkia muita merkkejä, joilla kirosanoja sievästi ilmaistaan. Moinen sana ärsyttää minua suunnattomasti, mikäli se tulee aikuisen miehen suusta. Sitä paitsi, voiko kurkusta puristamista kutsua halimiseksi? Puhuisi nyt edes, Herran tähden, halaamisesta. Halia. Yök.
No, loppu aika meneekin hyvin, ilman halimista tai mitään muutakaan. Mutta sitten alkaakin tapahtua…
Nimittäin puolen tunnin päästyä Herra Hermojenraastaja päättää viihdyttää minua tekstiviestillä: ”Oli sua vaan niin kiva halia, olisit sinäkin halinut minua! En minä siitä rikki olisi mennyt, pikemminkin olisit varmaan sillä korjannut joitain menneisyyden peikkoja. Ensi kerralla kyllä halin sua ihan kunnolla!”
Just. Minä kun en rupea kellekään laastariksi, enkä muuten aio todellakaan halia sinua toista kertaa… sillä toista kertaa ei tule. Ainakaan muuten kuin kaveripohjalta. En muuten kirjoittanut tuota miehelle. Tai mitään muutakaan sen kummemmin…
Kohta alkoi sadella viestejä, joissa kyseltiin ”Tykkäsitkö minusta?”, ”Kipinöikö meillä?” ja ”Miksi et halinut mua yhtään?” Argh, taas tuo sana!!! Vastailin sitten, että olihan meillä ihan mukavaa, mutta minusta me olemme enemmän kavereita, kuin mitään muuta.
Tämän jälkeen mies alkoi pommittaa minua viesteillä, joissa kyseltiin, että ”Siksikö sä et halinut mua, kun et pitänyt minusta?”, ”Mikä mussa oli vikana?” ja ”Miksi et pitänyt minusta?” Yritin parhaani mukaan selittää, että kaikilla ihmisillä ei vain ”synkkaa” sillä tavalla, että mitään kaveruutta kummempaa tulisi. Tämä ei kuitenkaan tehonnut, vaan Herra Hermojenraastaja soitti minulle puhelun, jonka aikana kuulin saarnan mm. siitä, että kyllä jokaisen kanssa saa parisuhteen aikaiseksi, jos vain tarpeeksi haluaa.
Myöhemmin aloin saamaan viestejä, joissa mies kutsui minua ”Omaksi ihanaksi kullakseen” ja lähetteli suukkoja ”pienelle ihanalle vauvelille” puhuen samalla lakkaamatta ”halimisesta.” Lisäksi hän kertoi, kuinka hän olisi halunnut kaapata minut syliinsä ”niin kuin prinssi prinsessansa ja suojella kaikilta vaaroilta”. Vaaroilta? Miltä vaaroilta? Minä en nähnyt mitään vaaraa missään, paitsi siinä, että hermoni olivat kireällä kuin viulun kieli.