Lapseni isä (olkoon nyt vaikkapa K) soitti eilen pyydellen vuolaasti anteeksi aiempaa käyttäytymistään ja rumia sanojaan. Samaan hengenvetoon hän kertoi olevansa hyvin otettu ja iloinen siitä, että vastaan puhelimeen (se oli vahinko, en olisi vastannut, mikäli olisin tajunnut, että oudosta numerosta soittava onkin hän…) ja suostun puhumaan hänen kanssaan (no, enpä sitten kehdannut olla puhumattakaan). Sain kuulla myös vetoomuksia hänen elämäntilanteestaan (joka onkin tällä hetkellä aika ankea) ja pyynnön siitä, etten kuitenkaan unohtaisi häntä ihan kokonaan.

Pyyntö kuulosti korvaani hassulta, sillä mitenpä sitä voisi lapsensa isää ihan kokonaan unohtaa. Etenkään, jos sille lapsensa isälle oikein kovasti suuttuu. Hetken aikaa asiaa mietittyäni koko vetoomus rupesi tuntumaan siinä määrin huvittavalta, että purskahdin nauruun. K hämmästyneenä kysäisikin, että mikäs tässä nyt niin huvittavaa oli… mietti varmaan, että on siellä tuokin raukka näköjään tullut aivan kaheliksi.
Sitten tultiin taas siihen kohtaan, kun K päätti kysäistä, jospa tulisinkin tiistaina (=tänään) pienen prinsessan kera tapaamaan häntä. Huokaisin syvään, ja aloin rauhallisesti selvittää, miksi koko idea ei tällä hetkellä ole kovin hyvä, ja miksi se ei muutenkaan onnistu. K tuntui loukkaantuvan, mutta minkäs teet… Ja leppyihän se sitten kumminkin, kun kysäisin, miksei K voisi itse hilata omaa takamustaan tähän suuntaan – onnistuuhan tytön tapaaminen täälläkin päässä.
K tuntui suorastaan ilostuvan, mutten jotenkin usko, että hän kuitenkaan tänne tulee. En tiedä miksi, mutta minusta vain tuntuu, että mahdollisuus tytön tapaamiseen merkitsee hänelle enemmän teoriassa kuin käytännössä. (Vaikka onhan se mahdollisuus ollut käytännössäkin olemassa ihan koko ajan.) Voinhan tietysti olla väärässäkin, aika sen näyttää…