Kertoilin eilen Herra Häähumuisesta, joka sai melkein minut pohtimaan kantaani koko miessukupuoleen. Sen verran hermoja raastavaa tuo eilinen viestittely ja kommunikaatio hää- ja kirkkopuheineen nimittäin oli.

Tänään unelmahäistä ja –kirkoista ei ole puhuttu halaistua sanaakaan, mutta sen sijaan on sovittu, että huomenna tavataan (huom., päivällä) ja keskustellaan. Kyllä, minäkin halusin keskustella paikan päällä siksi, että saan tosiaan tehdä muutaman asian selväksi toiselle osapuolelle. Muuta syytä tapaamiselle en osaa sanoakaan, sillä kiinnostukseni, jos ei nyt ihan lopahtanut niin ainakin kärsi, tuosta eilisestä hullunmyllystä.
Niin ja vaikka tänään tosiaan mistään melkein-rakastamisistakaan ole puhuttu, niin ihastumisesta ainakin: ”Toivottavasti huomenna ihastut”, tekstaili mies sen puhelun jälkeen, kun oltiin huomisen tapaamisesta puhuttu. En ehtinyt edes miettiä, mitä hänelle vastaisin vai vastaisinko mitään, kun mies jo näpytteli kysyvästi, että ”Oletko sä muuten edes ihastunut vielä minuun?” Huokaus, syvä huokaus, joka siis tuli yksinomaan minun suustani. Eipä tarvinnut miettiä, mitä vastaisin.
”Minusta on liian aikaista puhua ihastumisista mitään yhden kerran vahingossa tapaamisen jälkeen… ihastuminen tulee omalla kohdallani vasta siinä vaiheessa, kun tosiaan vietän toisen kanssa aikaa ja huomaan ihan konkreettisesti millainen hän on olemukseltaan, jne.”
Olisin kuvitellut aikuisen miehen ymmärtävän, mihin tähtään, mutta ei. Puhelimeni piippaa, ja vastaukseni on tämä: :(
En tiennyt, itkeäkö vaiko nauraa (taas vaihteeksi) mutta enpä ehtinyt kumpaakaan tekemään, kun mies kirjoittaa seuraavaa: ”Niin, tuo ihastuminen sanana on todella laaja käsitä. Ehkä tuo mitä sanoit, kuuluu siihen jonkun mielestä. Mun mielestä ihastumista on, jos odottaa toisen viestiä tai soittoa tms., vaikkei mitään sellaista ole sovittu. Ja se on myös mielestäni ihastumista, jos odottaa että tulee suhde juuri tämän henkilön kanssa tms. Itse kyllä sanoisin olevani sinuun ihastunut. Pitää tietysti tavata ihan ”kunnolla”, että kaikki on varmempaa itsellekin.”
Minä kirjoittelin takaisin, että anteeksi nyt vain, mutta tuontyyppiset ihastumiset ovat kuuluneet minun tunneskaalaani ja elämääni viimeksi joskus yläasteella. Sen jälkeiset ihastumiset ovat tapahtuneet hieman eri tavalla. Yläasteella kun tosiaan riitti, että näki jonkun mielestään vetävän näköisen pojan – nykyään siihen kyllä ainakin omalla kohdallani vaaditaan vähän muutakin. Ulkonäkö ei nimittäin ole enää se asia, joka yksin saa minut ihastumaan; siihen vaaditaan myös tietämystä toisen ihmisen luonteesta ja siitä, onko minulla hänen kanssaan mitään yhteyttä. Mikäli toisen kanssa kunnolla keskusteltuani ja aikaa vietettyäni huomaan, että toinen on tosiaan mukava, että jotain kipinää onkin, voin sanoa ihastuneeni.
Vastaukseksi sain, että ”Ikävää, jos sinä et tunne samoin minua kohtaan, mahdatkohan tykätä huomenna minusta?”
Taivaan talikynttilät sentään tämän miehen kanssa, tämähän on vallan… en tiedä, sillä ”hermoja raastava”, ”ärsyttävä”, ”ahdistava”, ”painostava”, ”liian kiireinen” ja ”omituinen” ovat lähinnä mieleeni tulevia adjektiiveja tilanteen suhteen.
Myöhemmin mies kirjoitti tuovansa minulle samalla yllätyksen. ”Ihan sellainen pieni juttu vain, toivottavasti tykkäät.” Ööö… joo. No, yllätykset ovat kivoja. Yleensä. Tästä miehestä ei vain tiedä, mitä hän keksii. Ihan totta, ties vaikka tulisi kosiomatkalle kihlasormus povessaan.
Tällä erää raporttini Herra Häähumuisesta päättyy tähän, ehkäpä vielä myöhemmin tänään lisää…