Olin juuri katsomassa ”Neljät häät”- ohjelmaa uusintana, kun puhelimeni pirahti. Tuntematon numerohan se sieltä soitteli, mutta päätin vastata. Koska minulla on näistä tuntemattomista numeroista hieman huonoja kokemuksia, vastasin vain epämääräiseen tyyliin ”Haloo?” Linjan toisesta päästä ei kuitenkaan kuulunut mitään. Juuri katkaistessani puhelua kuulin miehen äänen, mutten ehtinyt kuulla, kenelle se ääni kuului.

Siinä puhelua katkaistessa meni vahingossa koko puhelinkin kiinni. Aukaisin sen kuitenkin jonkin ajan päästä, ja eipä aikaakaan, kun uutta puhelua pukkasi. Sama tuntematon numerohan se siellä oli. Päätin vasta toiseen kertaan, josko jollain olisi jotain tärkeääkin asiaa.
Pettymys oli suuri, kun kaiuttimesta alkoikin kuulua minua pitkään piirittäneen miehen ääni. Pettymyksen ohella tuli myös yllätys, sillä olin jo olettanut päässeeni kyseisestä tyypistä eroon.
Juttelu kyseisen miehen kanssa ei kiinnostanut muutenkaan, mutta Vauvan alkaessa itkemään sain hyvän tekosyyn puhelun lopettamiselle. Kiireisenä sanoin, että kuten kuuluu, en nyt jouda juttelemaan. Mies nimesi minut todella fiksusti huoraksi, ja löi luurin korvaan. Teki mieli soittaa takaisin ja kehottaa kaveria hakeutumaan hoitoon, mutta jätin sen sikseen.
Mies tuntuu selvästi olevan katkera. Hän on yrittänyt piirittää minua kokonaista kaksi vuotta ellei vähän ylikin – turhaan. Asiaa ei ollenkaan haitannut eikä estänyt se, että mies ihastui minuun vielä seurustellessani tyttäreni isän kanssa. Siinä välissä sitten ehdin tulemaan raskaaksikin, mutta turha luulla, että tälläkään olisi ollut mitään vaikutusta miehen kiinnostuksen suhteen.
Raskauden aikana erosin tyttäreni isästä, ja tietysti sana erosta kiiri myös tämän nimeltä mainitsemattoman toiveiden elättelijän korviin. Koska en edelleenkään osoittanut hänelle mitään kiinnostumisen merkkejä, piti hän peräti toista kuukautta taukoa yrityksissään, mitä ne nyt sitten olivatkin. Luulin jo hänen luovuttaneen ja antavan minun vihdoinkin olla ja elää hänen alituisia toilailujaan, mutta kuinkas kävikään… Väärässähän minä olin, jälleen.
Ennen synnytystä yhteydenpito harveni taas, mutta jatkui pian entiseen malliinsa. Pari viikkoa sitten hän ilmoitti, että ”Antaa olla, ei tästä kuitenkaan mitään tule”, ja minähän tietysti iloitsin tästä uutisesta. Nyt ollaan kuitenkin taas siinä vaiheessa, kun yhteydenottoja alkaa sadella.
Tässä rupeaa kyllä oikeasti usko loppumaan sen suhteen, että tuo ihminen joskus luovuttaisi. Se kun tosiaan on ainakin sen kaksi vuotta minua ”jahdannut” ilman, että olisin mitenkään lirkutellut hänelle tai muutenkaan osoittanut olevani jollain tavalla kiinnostunut. Itse asiassa hän on ollut minulle suurimmaksi osaksi kuin ilmaa vain… On kiintoisaa, miten hän silti jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen ottaa yhteyttä ja kuluttaa energiaansa vielä moiseen lapselliseen haukkumiseen.
Aluksi miehen sanat suututtivat, mutta nyt naurattaa. Luulisi miehenkin tajuavan, että jos tässä oikein ”huoria” oltaisiin, niin kaipa se hänenkin seuransa olisi sitten kelvannut jo moneen kertaan.
Tässä taas tullaan siihen ikuisuustoteamukseen: Jos annat, olet huora. Jollet anna, olet huora. Miten kummassa se voi näin olla?