Nyt on kyllä ihan pakko avautua. Kerroinhan vastikään mukavasta miehestä, jonka tapasin. Nyt on kuitenkin paljastunut muutamia asioita, joiden vuoksi minun on todellakin pohdittava tarkkaan seuraavia siirtojani ja ajatuksiani hänen suhteensa.
On nimittäin käynyt ilmi, että kyseinen mies on aivan hirvittävän epävarma ja kiirehtii hirvittävää tahtia suhteessa eteenpäin niin, että se puolestaan saa minut epävarmaksi ja mietintäkannalle. Epävarmuutensa hän tosin aiemmin on tullut maininneeksikin, mutta siltikään en osannut varautua siihen, missä mitoissa se epävarmuus sitten todellisuudessa olisi. Kiirehtimisestä hän ei ole maininnut mitään, mutta tässä muutaman päivän sisällä on tosiaan tullut selväksi, että kiire hänellä selvästikin on. Nopea tahti voi sopia jollekulle, mutta ehkäpä jokainen ymmärtää, kun kuulee, mistä on kyse. Esimerkkejä elävästä elämästä:
· Minä juttelen miehen kanssa puhelimessa niitä näitä. Yhtäkkiä puhelimestani loppuu akku, eikä puhelin lähde heti päälle, vaikka kytken sen laturiin. Annan puhelimen latautua viitisentoista minuuttia, jonka jälkeen kokeilen uudelleen puhelimen avaamista – paremmalla menestyksellä. Tänä aikana mies on lähettänyt minulle kokonaista kolme tekstiviestiä, joissa kysellään seuraavaa: ”Mikä sulle tuli?”, ”Suutuitko?” sekä ”Mitä mä tein väärin?” Olen näpyttelemässä miehelle vastausta, mutten ehdi, kun hän jo soittaa minulle. Kertoo, että ehti jo luulla vaikka mitä. Kerron hänelle tilanteen, ja hän tuntuu ymmärtävän. Puhuu silti aiheesta vielä moneen kertaan kuvaillen, kuinka hänen sydämensä jätti pari lyöntiä väliin.
· En puhu miehen kanssa puhelimessa. Sen sijaan laitan tytärtäni päiväunille, ja jotta hän nukahtaisi paremmin, menen hänen viereensä makoilemaan. Sattuman oikusta nukahdan itsekin, eikä minulla ole puhelinta vieressäni (kuten ei koskaan, kun nukutan lastani). Tänä aikana mies on ehtinyt soittaa minulle useita kertoja sekä laittaa useita viestejä kertoen, että on tulossa tälle paikkakunnalle (ei siis asu täällä, mutta käy kaupungissani varsin usein) illalla ja ehdottaa tapaamista. Herättyäni havaitsen puhelut ja viestit, ja ryhdyn kirjoittamaan vastausta. Että en ole ollenkaan varma, onko tänään hyvä päivä tapaamisille, sillä olemme menossa isäni luo yöksi.
· Kello tulee puoli yhdeksän. Mies tekstaa ja kertoo olevansa samalla paikkakunnalla. Ehdittäisiinkö nähdä? En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kello on puoli yhdeksän illalla, ja olen juuri syömässä päiväruokaa (!) jonka jälkeen aion laittaa tytön pikkuhiljaa yöunilleen. Vastaan hänelle, että olen juuri syömässä, ja että tänään ei varmaankaan sovi, koska tyttären pitää päästä nukkumaan ihan kohta, ja on muutenkin myöhä lähteä pienen lapsen kanssa yhtään mihinkään. Mies vastaa, ja ehdottaa, että jos nyt siihen pihalle vain, tai käytäisiin jossain kahvilla. Minä jankutan, ettei se sovi, sillä tytön on todellakin päästävä nukkumaan. Mies ei luovuta, vaan inttää, että jospa isäni voisi katsoa tyttöä sen aikaa, että käväisisin tapaamassa häntä, ”viimeistään 22:30 olisit kotona.” Minä huokaisen, ja kysyn mielessäni, kuvitteleeko mies isääni ilmaiseksi, aina käytössä olevaksi hoitoavuksi? Ilmeisesti, vastaan itselleni, ja tekstaan miehelle, että isäni on noussut aamuviideltä ylös, mennyt kuudeksi töihin, ja tullut puoli kahdeksan aikaan illalla kotiinsa – siispä hän on kohtapuolin menossa nukkumaan, enkä tietenkään voi jättää tyttöä valvomaan yksin. Toive ajattelen, että mies ymmärtäisi, mutta haaveita vain… Hän väittää väittämistään, että jospa nyt kuitenkin – hän voisi heittää minut ja tytön pois, jotta ei tarvitsisi kävellä. Kiroan miehen jo alimpaan helvettiin, mutta tyydyn vastaamaan vain, ettei se nyt ihan totta käy, koska noin pieni lapsi tosiaan tarvitsee unensa, eikä sitä, että minä raahaan häntä mukanani iltamyöhällä kylillä, jotta saan tavata tuttujani. Mies lähettää viestin ”Ei sitten, olisi kyllä ollut mukava nähdä. Näin vaivaa, ilmoitin sulle tulevani, jne. Tiedän ettet pyytänyt tulemaan, mutta silti…” usealla surullisella hymiöllä höystettynä, ja ärtymys nostaa minussa päätään. En kuitenkaan jaksa vastata mitään, vaan rupean saattelemaan tyttöä untenmaille.
· Tällä välin puhelimeni laulaa kiivaasti. Viestiä pukkaa, keltäs muultakaan kuin mieheltä. Ensimmäinen viesti: ”Eihän tässä muuta, mutta luottamus vaan kärsii. Ensin koitin soittaa sinulle päivällä, etkä vastannut. Nyt odotin pitkään, pääsetkö… Arvasin, että tässä käy näin; aina kun kaikki näyttää hyvältä, se rikkoutuu. Ei epätietoisuus ole sitä mitä etsin.” Toinen viesti: ”Mitä nyt siis aiot? Soittaisit edes.”
· Tytön nukahdettua rupean näpyttelemään, ja saan aikaiseksi seuraavanlaisen viestin: ”Hei. Olen kertonut sinulle olevani kiinnostunut, enkä minäkään epätietoisuutta hae… mutta sinun tulisi ymmärtää, etten todellakaan voi enää illalla lähteä lapsen kanssa kaupungille sinua tai ketään muutakaan tapaamaan, vaikka miten kiinnostaisi. Tai jos nukutan tyttöä, kuten päivällä kerroin tehneeni ja kuten äskenkin tein, en välttämättä ole heti vastailemassa viesteihin tai puheluihin. Lisäksi minun mielestäni on niin, että jos jotain suhdetta haluaa lähteä rakentamaan, pitäisi lähteä siitä, että toiseen luottaa, eikä siitä, ettei luottamusta ole pätkääkään. Kyllä minä toki haluan sinut tavata uudemman kerrankin, mutta sellaiseen aikaan, ettei tarvitse miettiä esim. näitä nukkumisasioita.”
· Mies vastaa seuraavasti: ”No tämä episodi oli kyllä minun vikani. Sen tiedän ja myönnän. Anteeksi, että ylireagoin. Kai se on kuitenkin vain kiinnostumisen merkki… Outoa, että melkein rakastan sua jo nyt.”
· Tässä vaiheessa niskakarvani nousevat pystyyn, sillä en pidä siitä, että aletaan puhumaan rakkaudesta näin lyhyen ajan jälkeen. Ihastumisen vielä ymmärrän, mutta rakastuminen ja rakkaus… ne ovat mielestäni asioita, jotka todellakin tulevat vasta ajan kanssa. Eihän sellaista ihmistä voi rakastaa, jota ei edes kunnolla tunne!!! Vastaan miehelle, että ymmärrän kyllä häntäkin, sillä toki on ikävää mennä toiselle paikkakunnalle ja odottaa tapaavansa joku, jota ei sitten tapaakaan, mutta kun minun pitäisi tietää tällaiset asiat jo etukäteen. Lisään myös, että minä en voi kyllä sanoa samaa, sillä minusta tuollaiset tunteet tulevat vasta kahden ihmisen ollessa tutumpia toisilleen, ajan kanssa.
· Saan taas mieheltä paluuviestin, jossa sanotaan seuraavaa: ”Totta kai minun oli pyydettävä anteeksi, olin ihan aasi. Kaipaan vain niin oman rakkaan kosketusta, en tosin tarkoita nyt mitään seksiä. Uskon, että se olet sinä, tai siis oikeastaan tiedän. Samoilla linjoilla olen rakkauden kanssa, että ajan myötä.” Hämmästyn; mitä hiivattia? Eikö tuo mies tiedä itsekään, millä linjoilla on minkäkin asian kanssa? Ok, en pidä siitä, että rakkaudesta puhutaan… no, muutaman päivän jälkeen, mutten myöskään pidä siitä, että mielipiteitä vaihdetaan kuin sukkaa ikään kuin sen mukaan, mitä mieltä toinen sattuu asiasta olemaan. Saahan jokainen ajatella niin kuin lystää, mutta mielistellä ei saa. Himputti. En vastaa miehelle mitään, vaan mietin asioita yksinäni.
· Tämän jälkeen mies lähettää minulle uuden viestin: ”Toivon, etten vaikuta epätoivoiselta silmissäsi. On vain niin ikävää olla yksin. Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, jos meistä jotain tulee. Yritän olla sulle paras mies ikinä. Tahtoisin vain sinut elämääni ja jokaiseen hetkeen, olet vienyt jo osan sydämestäni… ja tyttäresikin on ehkä ottanut omansa.” Luettuani tämän olen entistä enemmän ihmeissäni; mitä hittoa?!
Olen vienyt palan miehen sydämestä tavattuani hänet sattumalta yhden kerran aiemmin?! Tyttäreni on vienyt toisen palan hänen sydämestään, vaikkei hän ole viettänyt tyttäreni kanssa aikaa tippaakaan?! Lisäksi mies on kertonut, ettei tunne oloaan luonnolliseksi aivan pienten lasten kanssa, jotka eivät vielä kävelekään. Ihan oikeasti, minusta tuntuu, että mies ei oikein tiedä, mitä mieltä olisi, tai jos tietääkin… Huh, en osaa edes pukea sanoiksi sitä, mitä mielessäni liikkuu.
Tämä mies on tosiaan muuten todella mukavanoloinen samoine kiinnostuksineen ja ajatusmaailmakin kohtaa tiettyjen asioiden kohdalla ihan kiitettävästi. Erojakin kuitenkin löytyy, ja yksi suurimmista taitaa olla nimenomaan tuo kiirehtiminen. Kuten sanottu, en pidä turhasta jahkailusta, mutten myöskään halua kiirehtiä. Näin on etenkin lapseni vuoksi, mutta samalla myös itseni; jotain olen elämästä oppinut minäkin.
Minä haluaisin edetä sellaista tavallisen verkkaista tahtia. Pitää yhteyttä muuten, ja tavata sitten toisen kerran. Sitä seuraava tapaaminen voisi olla jo nopeammin, mikäli kaikki vain menee kohdalleen. Tapailua voisi jatkua jonkin aikaa tutustumisen merkeissä, kunnes alkaisi seurusteleminen. Seurustelun vakavoitumisesta ja vakiintumisesta kertoisi yhteen muuttaminen, mutta senkin tulisi tapahtua harkitusti eikä kauhealla rytinällä. Sitä seuraisi yhdessä asuminen ja myöhemmin ehkä kihlat ja avioliittokin.
Kuitenkin kysymyksiä, ihmettelyä ja perääntymisenhaluakin herättää se, että tämä mukavaksi mieheksi nimetty ihminen puhuu näistä asioista jo nyt. Itse asiassa taisi olla eilen illalla, kun hän kysyi, millaiset häät haluaisin ja onko minulla joku tietty kirkko, jossa haluaisin avioitua. Ok, tällaisista asioista on tietysti hyvä puhua jo hyvissä ajoin siinä mielessä, ettei sitten myöhemmin tule ikäviä yllätyksiä tai pettymyksiä. Mutta kuten aina sanon, rajansa kaikella. Häistä ja kirkoista ei mielestäni tarvitse puhua ennen toista tapaamista, samoin kuin ei rakkaudesta tai rakastumisestakaan. Tämä mies sen sijaan tekee niin, ja saa minut harkitsemaan perääntymistä ihan vakavasti.
Kommentit