Törmäsin hiljattain mieheen. Mukavaan mieheen. Ensivaikutelman perusteella kyseessä tosiaan oli mukava ja tavallinen mies, jonka kanssa olisin voinut kuvitella tapaavani vaikka uudemman kerrankin. Toiveita en ehtinyt edes alkaa elättelemään, kun koko tyypin suhteen meni maku.

 Kyseessä on nimittäin niin yltiömäisen ”mukava” mies, että hän ei kykene tekemään yhtikäs mitään ilman, että kysyy siihen lupaa minulta. Ensimmäisen kerran luvan kysyminen puhelinsoittoon oli mielestäni ihan ok, vaikkakin turhaa, mutta sitten tämä ainainen ”Voinkos soittaa sinulle”/”Voikos sinulle soitella?” tai ”Saakos sinulle soittaa” sekä ”Saankos soittaa sinulle?” alkoi tympimään.
 Ilmoitin topakasti miehelle, että soittaa voi ilman luvan kysymistäkin, kyseessä kun nyt kuitenkin on noinkin arkinen juttu. Tämä selvä, asia tuntui menevän miehen jakeluun, eikä siitä pariin päivään puhuttukaan.
Tuossa välissä kuitenkin tapahtui seuraavaa: Koetin nukuttaa tytärtäni, enkä vastannut, kun mies soitti. Vastaamatta jättämisen johdosta puhelimessani odotti viesti, jossa mies tiedusteli, miksen ollut vastannut puhelimeen. Miestä ilmeisesti harmitti, mutta niin minuakin – toista tapaamista ei ollut edes ehtinyt tulla, kun minun pitäisi jo olla tekemässä tiliä miehelle siitä, miksen ole vastaamassa hänen puheluunsa. Äh. Kerroin kuitenkin miehelle syyn, ja asia unohtui hetkeksi.
Tarkemmin sanottuna siihen saakka, kunnes tapahtui taas niin, etten saunareissuni vuoksi ollut vastaamassa miehelle puhelimeen. Tämä totta kai kirvoitti miehessä uusia kyselyitä, esimerkiksi ”Haluatkos ollenkaan vastata minulle puhelimeen? Mietin tässä vain, että leikitkös kanssani.” Tympäisi entistä kovemmin, mutta annoin ”armon käydä oikeudesta” ja tein miehelle tiivistetyn sanallisen selvityksen siitä, miksen tällä kertaa vastannut.
Tuossa vaiheessa olisi ehkä pitänyt jo viheltää peli poikki, koska moinen tilinteko otti pattiin aika rankasti. Ajattelin kuitenkin vielä odottaa sopimaamme toista tapaamista, ja katsoa, mitä siitä on seuratakseen.
Ennen tuota sovittua päivää kävi kuitenkin useana päivänä niin, etten yksinkertaisesti voinut tai ehtinyt vastaamaan puhelimeen juuri silloin, kun mies soitti. Vaikka aikaa miehen soitosta oli kulunut vasta pari minuuttia, sateli häneltä jos minkälaista tekstiviestiä. Yhdessä hän oli varma, etten tosiaankaan halua puhua hänen kanssaan ja että leikittelen hänen tunteillaan, toisessa kyseli kiivaasti, miksen vastaa, ja kolmannessa todettiin, ettei hänestä ole enää leikkimään.
Johan korpesi. Otin mieheen yhteyttä, ja totesin, ettei hän ilmeisestikään ymmärrä, etten todellakaan voi joka hetki olla vastailemassa puheluihin, tulivatpa ne sitten mieheltä tai aivan keltä tahansa. Ilmoitin myös, etten pidä moisesta tilinteosta näin alkumetreillä. Mies pyysi anteeksi ajattelemattomuuttaan, ja lupasi ottaa rauhallisemmin. Eipä kuitenkaan ottanut.
Tahti pysyi samanlaisena, ellei muuttunut tuohon suuntaan jopa entisestään. Jollen vastannut, sain vähintään kymmenen viestin verran kyselyitä siitä, miksi kummassa en vastaa. Jossain vaiheessa tosin ei enää tehnyt mieli vastatakaan, ja kerroin sen miehelle sanoen, että mielestäni on parempi, ettemme satsaa enempää tähän suhteeseen muuta kuin kaveripohjalta, niin ei tule enempää sanomista puolin eikä toisin. Tätä mies ei kuitenkaan hyväksynyt, vaan ilmoitti soittavansa tiettyyn kellon aikaan, jolloin minun olisi oltava puhelimen päässä.
En viitsinyt vastata tähän yhtään mitään, eikä minulla ollut aikomustakaan vastata puhelimeen. Miksi olisi? Touhu oli jo ennen toista tapaamista tuollaista – millaiseksi se olisi muuttunut myöhemmässä vaiheessa?
No, joka tapauksessa: Jätin siis vastaamatta, jonka vuoksi sain taas joukon kyselyviestejä – ja luvanpyytely viestejä – joissa kyseltiin, miksen vastaa, ja jokos nyt voisi soitella. Näihin en vastannut mitään, ja seuraavana päivänä mies jatkoi pommittamistaan viesteillä. Kun näihinkään en enää vastannut mitään, viestit vähenivät ja pikku hiljaa loppuivatkin. Jospa se nyt vihdoin olisi mennyt jakeluun.