En sitten vastannut Rillin lähettämään sähköpostiin yhtikäs mitään, koska en osannut kirjoittaa jäsentelemiäni ajatuksiani kyllin selkeästi ja sujuvasti yhdeksi viestiksi. (Liekö olisi ollut kovin hyvä ideakaan.) Päädyin kuitenkin lähettämään hänelle aamulla jonkinnäköisen tekstiviestin, joka sisälsi mm. ajatukseni siitä, että haluaisin kyllä tutustua häneen lähemmin.

Vastausta en ole saanut tähänkään mennessä, joten väkisinkin mieleen tulee, että tämä taisi nyt sitten olla tässä. Samalla tunnen itseni hieman typeräksi tehdessäni tällaisia päätelmiä pelkästään sen perusteella, montako tuntia vastaaminen kestää (tai on tähän mennessä kestänyt).
Kuitenkin… jos tämä nyt tosiaan oli tässä, niin sitten olkoon niin. Luulen, että menen kohti uusia tuulia, ja katson, mitä muuta elämällä on tarjota minulle. Jos tämä taas ei ollut tässä, niin ok, siitä on hyvä jatkaa. Meni siis niin taikka näin, olen päättänyt olla ottamatta turhia paineita, sillä niistä nyt ei ainakaan ole minkäänlaista hyötyä.
Rillistä nyt päästäänkin sitten sujuvasti herra Kyselijään (”Saankos tarjota sinulle kahvin? Saankos soittaa sinulle? Saankos istahtaa viereesi? Voinkos tavata sinua uudelleenkin?”) joka ei sittenkään ole ihan kokonaan poissa kuvioista, vaikka niin jo ehdin luulla ja toivoa.
Ehei. Yhteydenotot alkoivat uudelleen eilen sen jälkeen, kun herra Kyselijä melkein törmäsi vaunuihin ollessani kävelyllä kaupungilla. Siinä törmätessämme vaihdoimme luonnollisesti kuulumisia kuin ketkä tahansa hyvänpäivän tutut. Olisihan se tietysti pitänyt arvata, ettei olisi pitänyt puhua kaverille yhtään mitään, sillä vähän ajan päästä kotiin päin kulkiessani puhelimeeni saapui viesti, jossa herra Kyselijä kertoi rupeavansa ”ihan oikeasti” itkemään, mikäli en sinä iltana vastaisi hänen puheluunsa. ”Joten pliis, vastaa nyt tänään. Pliis?”
Ehkä tuo oli tarkoitettu huumoriksi, mutta minua se ei onnistunut huvittamaan pätkääkään. Sen sijaan tunsin suoranaista pakokauhua siitä, miksi kummassa tuokin tyyppi aina vain pitää yhteyttä ja ennen kaikkea pyytää ja kerjää! Siis mikäs siinä, jos se vain ottaisi ja soittaisi, jos kerran haluaa jutella. Mutta tuo pyyteleminen tulee jo korvistani ulos. Oikeasti, jos tuo on kohteliaisuutta, niin olisi sitten vähemmän kohtelias. Moinen käy hermoilleni.
Minua kohdanneen äkillisen pakokauhun johdosta en sitten vastannut puhelimeeni illalla, eikä mies onneksi alkanut kyselemään syitä tuohon vastaamattomuuteeni. Tänään hän kuitenkin ilmoitti kello kolmelta haluavansa tavata minut eräässä kahvilassa tasan tunnin päästä. Kerroin hänelle suoraan, että en kerta kaikkiaan ehdi tapaamaan häntä tunnin päästä näin lyhyellä varoitusajalla – pitäisihän tietää nämä ajatukset ja ideat hieman ennemmin, jotta ehtisi valmistautuakin edes jollain tavalla. Mies sanoi ymmärtävänsä, mutta hetken päästä alkoi sadella viestejä, joissa mies kertoi nyt menneensä ko. kahvilaan ja odottavansa minua siellä, koska halusi ehdottomasti tavata minut ”jookos?” ja ”pliis?”.
Kammottavaa. Tuollainen saa todellakin kylmät väreet vilistämään selkääni pitkin, enkä tosiaankaan tarkoita tällä mitään hyvää tunnetta.
Otin sitten härkää sarvista, ja soitin miehelle kysyen hieman äkäisesti, eikö hän nyt oikeasti ymmärtänyt, etten todellakaan ehdi tulemaan paikalle. ”Miksi? Tulisit nyt! Pliis!” tiukkasi mies ilmeisesti viis veisaten edellisestä lauseestani. Kerroin olevani ruokakaupassa, jonka jälkeen olisin menossa apteekkiin vielä kun se nyt sattuu olemaan auki. ”Voithan sä käydä siellä apteekissa vaikka huomennakin. Tulisit nyt, jookos?” Kerroin, että ko. asia ei voi odottaa seuraavaan päivään, koska kyseessä on tyttäreni kuumeen laskemiseen tarkoitettu lääke. Tämäkään ei kaikesta huolimatta mennyt perille, vaan herra Kyselijä alkoi toden teolla anelemaan minua paikalle varsin kuluneilla sanakäänteillään: ”Ole nyt kiltti ja tule, pliis, haluaisin niin nähdä sinut. Tule nyt, jookos?” Eikä tässä vielä kaikki, sillä kun en luvannut tulla, tyyppi alkoi vaikertamaan alakoululaisen tavoin hokemalla ”Pliis, pliis, pliis, pliis, pliis…?” jolloin en tiennyt, itkeäkö vai nauraa.
Päädyin niin sanotusti lyömään miehelle luurin korvaan sikäli kun se kännykällä on mahdollista (lankapuhelin olisi tässä hommassa kaikkein paras. Mikä nautinto olisikaan rysäyttää luuri oikein kunnolla jonkun korvaan.) enkä ole sen jälkeen vastannut puhelimeeni. Onneksi hän ei tiedä asuinpaikkaani, olisi pian ovella ruikuttamassa…