Tässä onkin taas mennyt pari päivää kirjoittamatta sanaakaan, mutta eipä hätä ole tämännäköinen, täällä ollaan silti. Ensi töikseni voisin tietysti aloittaa kertomalla maanantaisesta MJ:n tapaamisesta, jolloin tämä kauan kaivattu ylihuominen vihdoin ja viimein sarasti.
MJ:n tapaaminen sujui aika perusmeiningillä; juttelua, kävelyä, kahvittelua, juttelua, juttelua… Ihan mukavaa kuitenkin. ”Ihan mukavaa” ilmaisuani selittänee se, että MJ:n mukaan hän ei normaalisti ole noin tylsä (Hmm, ei hän minusta tylsä ole, vaikka meidän tapaamisemme ovatkin sujuneet noissa merkeissä) mutta tämänhetkisestä olotilastaan (=hänellä oli vielä maanantaina melko paha flunssa) hän ei vain jaksa tehdä oikein mitään. Minä kyllä kerroin ymmärtäväni, mutta hän halusi, että seuraavalla kerralla (=huomenna!) mennään tekemään jotain. Kenties menemme kahvittelemaan kahvilaan asti. :D No, en minä sitä pane pahakseni ollenkaan, parempi sekin kuin ei mitään!
Mielessäni pyörii jatkuvasti joukko kysymyksiä ja ajatuksia, mutta en vain viitsi pohtia niitä liikaa tässä vaiheessa. Kyllähän se vähän niin on, että jos joku asia on mennäkseen jotenkin, niin sitten se menee, ja sillä hyvä. Katsotaan nyt, mihin suuntaan tämä kehittyy, eikä analysoida liikaa.
Sen sijaan voisin kertoa tämänpäiväisestä katastrofista, johon liittyy Herra Kyselijä (”Saankos, voinkos, jookos” :D) ja kahvila. Olin nimittäin kahvilla kera serkkuni, joka päätti lähteä kahvitteluiden välillä käväisemään läheisessä vaatekaupassa. Minä en mihinkään shoppailemaan jaksanut lähteä, joten lupasin odotella häntä kahvilan terassilla. Ja kukas muu sinne ilmestyykään, kuin Herra Kyselijä, joka heti minut huomattuaan tuli tivaamaan, että ”Saankos liittyä seuraasi?” (Kyllä, tivaamaan. Äänensävy oli tivaava.) Mitäpä siinä sitten muutakaan mutisemaan, että kyllähän sitä voi seuraan liittyä, tosin me ei varmaan tässä enää kovin kauaa olla.
Luvan saatuaan Herra Kyselijä istahti alas, ja aloitti kyselynsä: ”Mitäs sinulle kuuluu? (Kiitos, hyvää, mitäs sinulle?) Mitäs olet tehnyt? (Tätä samaa tavallista vain…) Oletkos nauttinut kesästä? (Kyllä vain.) Onkos sinulla suunnitelmia tälle päivälle? (No, kaikenlaista kiirettä kyllä piisaa.) Ovatkos niskasi kipeät, kun pyörittelet niitä noin? (Eivät oikeastaan [=Älä vain tule lähemmäksi.]) Saankos auttaa sinua? (Ei tarvitse [=Et saa.]) Voinkos vaikka hieroa hartioitasi? (Ei tarvitse [= Et voi.]) Voinkos siirtyä sinnemmäksi? (No ei niitä tarvitse hieroa. [=Eikö mene perille?]) Saakos sinulle soittaa illalla? (Illat on minulle aina huonoja aikoja… [=Älä vain soita.]) Etkös sitten ole suunnitellut mitään huomiseksi?” (Jotain, joo. [=Olen, mutta se ei oikeastaan kuulu sinulle.])
Kuulusteluun kyllästyttyäni aloin tekemään lähtöä ja nousin, samalla jutellen, miten minun on nyt tosiaankin lähdettävä serkkuni perään sinne kauppaan. Tällöin mies alkoi kyselemään entistä kiivaammin: ”Enkös voisi lähteä mukaan? Emmekös voisi shoppailla yhdessä? Mentäisiinkös sen jälkeen vaikka sitten syömään? No, jos ei syömään, niin voisinkos tarjota sinulle vaikka jäätelön? Minnekäs te olette menossa? Vai olettekos suunnitelleet mitään erikoista? Hmm, kukas hän on?” (Tuossa vaiheessa serkkuni marssi näyttämölle.)
Ilmeilin serkulleni siihen malliin (Herra Kyselijän huomaamatta tietenkin) että hän tajusi, ettei seuralainen ollut suunniteltu, ja ettei hän miellytä minua tippaakaan. Siispä serkkuni alkoi huokailla, kuinka kauaksi aikaa oikein olen jäänyt juomaan kahviani, ja alkoi auttaa meitä lähdölle miehen katsoessa hölmistyneenä vieressä. Pakenimme pikaisesti vaatekauppaan, ja matkalla kerroin serkulleni lyhyesti, kuka kyseinen kaveri oikeastaan oli. Luulimme tietysti, että pääsimme tällä tavoin piinasta, mutta väärinhän se oli.
Herra Kyselijältä alkoi sadella tekstiviestejä, joissa hän kyseli, saakos minua vielä tavata tänään, enkös voisi tulla vielä jatkamaan juttua, ja emmekös voisi mennä vaikka huomenna johonkin.
Minä sitten vastailemaan, että kun minua ei suoraan sanottuna oikein kiinnosta siinä mielessä, mutta kavereita tosiaan voidaan kyllä olla. Herra Kyselijä sitten soitti vihaisen, lyhyen ja ytimekkään puhelun, jonka aikana murahti vain, että ”Mikäs minussa on vikana?” johon en ehtinyt vastata mitään, kun hän totesi jo, että ”Eipäs sitten”, ja ”löi luurin korvaani”, vaikka kuten tiedämme, kännyköissähän se ei varsinaisesti ole mahdollista.
Sen jälkeen Herra Hermojenraastaja päätti ruveta pommittelemaan, ja lähetteli kymmenkunta viestiä koskien halimista, kymmenkunta viestiä koskien hänen halukkuuttaan tulemaan yökylään, ”vain nukkumaan, ei muuta”. Just. Minähän en sen kanssa aio halia (no yök) enkä kyllä nukkuakaan. Painukoon vaikka heinälatoon yöksi, jollei muuta paikkaa ole. Tyynesti ilmoitin, ettei se nyt käy päinsä. Herra Haliva Hermojenraastaja ei kuitenkaan luovuttanut ihan noin vähällä, vaan lähetteli edelleen kysymyksiä siitä, haluaisinko halia hänen kanssaan ja eikö olisikin mukava halia. Minä raukkamaisesti ja kyllästyneenä jätin viestit kokonaan huomiotta.
]]>